Hylättyjä kerholehtijuttuja #6 (Oma tarina... jäi kesken)

[makke]

Vauxeihin hurahtaneena
(autoraiskarin tarinoita; about osa 9)

Teksti: Marko Pätsikkä
Kuvat: Marko Pätsikkä (ellei toisin mainita)

Alkusanat
Noin kaksi viikkoa ennen vuoden 2009 Emolahden Vauxhall tapaamista minulle tuli jostain syystä tarve alkaa kirjoittamaan juttua jossa suht’ järkevään määrään koittaisin koota tähänastisen autoharrasteaikani. Lähinnä nyt kuitenkin pelkästään Vauxhallien ja Bedfordien osalta kerholehteämme ajatellen. En tiedä mistä moinen tarve kumpusi tietoisuuteeni, mutta aloin juttua kuitenkin kirjoittamaan. Olisiko taustalla syynä ollut se, että olin tämän vuoden Heinäsaaren tapaamisen jälkeen kovasti pettynyt muutamaan pitkäaikaiseen harrastajakaveriini ja siihen, että minut haluttiin pois kerhon kunniajäsenyydestä. Oli syy se tai mikä lie, niin juttua aloin kirjoittamaan ja sehän tulee tässä.


Alkuponnistelut
Meikäläinen parkaisi ensimmäisen äänensä tellukselle 28. elokuuta vuonna 1967, samaan aikaan kun Venezuelassa maa järisi kohtalokkain seurauksin. Minulla on muistokin syntymäni päivästä, nimittäin kummitätini Venezuelasta ostama kultainen Caracasin vuosiraha, jonka julkaisu osui juuri tälle samalle päivälle.
Jo pienestä pitäen olen kuulemma ollut erityisen kiinnostunut autoista ja hyvin tarkka omistani ettei kukaan niitä rikkoisi. Tässä vaiheessa elämänkaartani puhutaan vielä ihan leikkiautoista. Mutta kaipa tuo jonkinlaisen suuntaviivan antoi tulevaan elämääni?
Elämä eteni ja pikku Marko alkoi harrastamaan muitakin kuin vain leikkiautoja. Jo 8-vuotiaana minulla oli ensimmäinen oikea oma auto… avoauto! Ajeltiin isän ja äidin kanssa Turussa ja pikkuveljeni Rami oli myös mukana. Tuossa iässä tuosta pikkuveljen rääpäleestä oli mielestäni vain harmia, sillä minua neljä vuotta nuorempi veljeni osasi mielestäni vain tuhota minun leikkiautojani ja sitähän en voinut sulattaa alkuunkaan.
Turussa meitä vastaan tuli jokin avoauto ja minähän tokaisin isälle, että tuollainen olis hieno ja haluan avoauton itsekin. Tähän isä sanomaan, että maltas vaan kun päästään Prunkilaan mamman ja pappan luokse, niin siellä on sinulle ihan oma valkoinen avoauto. Tästähän alkoi hirveä odottaminen ja kiukuttelu, että nyt ja äkkiä sinne mamman ja pappan luo.
Ja sinnehän sitten oli pakko mennä samalla reissulla. Jo pihatietä ajettaessa kilometrin päästä näin liiterin nurkalla siintävän jotain joka lähemmäksi päästyämme tosiaankin osoittautui valkoiseksi avoautoksi. En meinannut lähteä kotiin Paimioon, vaan olin kuulemma häärinyt monta tuntia auton kimpussa ja kotiin sai pojan repiä väkisin matkaan.
Muutama vuosi myöhemmin minulle vasta selvisi mikä tuo avoauto oli, se oli kuttaperkkakorinen Trabant, josta oli kirveellä hakattu katto irti. Ei se tuolloin haitannut, tärkeintä oli, että minulla oli ihan ihka oma avoauto 1:1 koossa.


Haku päällä
Kun ikää alkoi tulla yli 10 vuotta, niin aloin toden teolla kiinnostumaan täysikokoisista autoista. Eniten minua viehättivät suuret jenkkiautot ja eritoten siipiautot. Olin tuohon aikaan (ja edelleenkin muunkin musiikin ohessa) hurahtanut rockabilly musiikkiin ja mielestäni silloin ainoa oikea vaihtoehto oli siipi DeSoto. (sittemmin vuosien päästä olen myös siipi DeSoton omistaja)
Etsiskelin moista siipiautoa huonolla onnella ja aina kun löysin jonkun, ei pikkupojan rahavarannot ostamiseen riittäneet ja isältä en uskaltanut edes pyytää ostoa. Mutta jatkoin kuitenkin auton etsimistä kierrellen pitkin poikin metsiä moista hakien.
Autopeltitöihin sain ensimmäisen kontaktin vuonna 1979 kun isäni antoi minun 12 vuotiaana hitsata naapurin puuhun ajettuun 1965 Dodge Dartiin kolmanneksen uutta koria. Tässä kohtaa elämääni autopeltityöt astuivat kuvioihin.
Meillä oli noihin aikoihin romuliike ja tontilla oli parhaimmillaan satoja autoja. Meikäläisen kiinnostus Vauxhalleihin ei ole se mitä monella muulla, eli että sellainen on ollut perheellä käytössä. Isäni ei ole Vauxhalleista koskaan perustanut, vaan aina piti/pitää alla olla Mersu. Mersujen ohella autoja vaihtui hurjaan tahtiin jos jonkin merkkisiä kaiken aikaa, mutta Vauxhallit loistivat poissaolollaan.
Mutta yksi erikoisuus oli jostain syystä eksynyt romutontillemme yli sadan muunmerkkisen oheen. En silloin tiennyt minkä merkkisestä autosta oli kyse, mutta sen iso maski kiinnitti huomiotani ja auton koko myöskin, joten aloin häärimään tämän oudon auton kimpussa sitä käymään yrittäen. Auto oli aivan kummallinen mielestäni. Ei normaalikokoisia sytytystulppia, ihme kaatunut moottori ja muutenkin ihmeelliseltä näyttänyt moottori jollain avoimella kumiremmillä varustettuna. Aikani jaksoin auton kanssa hääriä, mutta en sitä koskaan käymään saanut paljosta yrityksestäni huolimatta. Tuo vihreä koitinkivi sitten jäikin unholaan ja päätyi paaliin aikanaan.
Isän tallilla aloin toteuttamaan peltityöunelmiani ja rakentelin TL Volkkarista Porschen näköistä luomusta sekä rakensin 128 Fiatiin levikkeitä ja spoilereita pellistä. Näitä tehdessä opin sen verran peltitöitä, että isäni uskalsi minun jo antaa yksin hitsata asiakkaidenkin autoihin mätähitsauksia.
Aina kun joku kävi tallillamme tiedustelin olisiko heillä tiedossa jotain jenkkiautoa jossain. Yhdellä kertaa kun olin hitsaamassa yhtä paku-Mersua nippuun sain kysymyksilleni vastakaikua. Eräs kaveri kertoi heidän metsässään makaavan hänen isoisänsä vanhan siipi Victorian. Minähän innostuin kovasti, että nyt se löytyi! Victoria… pakko olla siipi jenkkiFord. Kuulemma autosta pääsisi kauppaan hänen isänsä kanssa, joka nykyään hallitsi autoa, koska se oli hänen tontillaan ja isoisää auto ei enää kiinnostanut pätkän vertaa.
Hitsasin innosta puhkuen Mersun ennätysajassa valmiiksi samalla tiedustellen mistä löytäisin tämän Victorian jotta voisin käydä sitä katsomassa. Sain summittaiset ohjeet ja kun hän oli lähtenyt starttasin 100cc Hondani ja aloin ajella pitkin poikin lähiseutujen metsiä Victoriaa etsien.
Pari tuntia ajeltuani löysin yhden auton suuren kuusen alta ja uskoin kyseessä olevan minulle vihjatun auton. Jo heti kaukaa näin, että ei se kyllä Ford ole, mutta hieno kuin mikä kuitenkin. Tutkin autoa hurjan innon vallassa ja siinä kohtaa kun näin takaluukussa tekstin Victor, niin olin varma, että tätä autoa oli kaveri tarkoittanut. Merkki oli joku kumma Vauxhall ja auton muodot kuitenkin kuin pienessä Pontiacissa tai classic Chevyssä, mutta puskurit kuin ’59 Cadillacissa. Marko oli myytyä miestä; tää tarvii saada itselle!
Ja jotta ei kellään jäisi epäselväksi mikä se kumma vinomoottorinen auto tontillamme oli jota epätoivoisesti käymään yritin, niin se kerrottakoon sekin. Vasta vuonna 1997 Mukkula meetingissä minulle selvisi, että olin tuolloin aikanaan ruuvannut Vauxhall FE Victoria.


Intoa täynnä
Kuusen alla seisoi siellä noin 20 vuotta seissyt auto, vuoden 1957 Vauxhall Victor Super. Mentiin vielä vuotta 1984 ja liityin Vauxhall kerhoon kun sellaisen kuulin olemassa olevan. En ollut edes saanut ostettua autoa itselleni kun kerhoon liityin.
Keräsin lopulta rohkeuteni ja menin keskustelemaan auton ostosta. Isäntä halusi siitä 150 mk ja niinpä ladoin nipun mansikanpoiminta rahoillani tienaamiani rahoja isännälle ja auto vaihtoi omistajaa.
Se oli 15.03.1985 kun lähdin autoa hakemaan kotiin naapurissa asuvan lapsuudenkaverini Jouni ”Tsoudi” Nummilan kanssa. Eihän auto matkaan sillä reissulla tullut, sillä jarrut olivat tyystin jumissa. Tuolla reissulla oli matkassa myös kamera, jonka olin lainannut äidiltäni ja johon otin kuvia reissulla. Ikävä kyllä Marko osaa sählätä ja lopulta tuo kamera päätyi Jounin traktorin renkaan alle ja meni rikki. Kotona sain kaameat huudot, mutta onneksi filmi saatiin ulos ehjänä ja sain kehitettyä kuvia tuosta ensimmäisestä hakureissuyrityksestä.
(kuva 1: 15.03.1985 tulevaa Pikku Vihtoria noutamassa huonoin tuloksin. Huom! huomioikaa meikäläisen ultimate hieno pipo!)

[Jarko]

Tulee mieleen oma lapsuus. En ollut varmaan paljoa sinua vanhempi, kun naapurin vanha pariskunta lahjoitti minulle pihansa perillä lojuneen viisikymmentälukuisen Kuplan. Valitettavasti he eivät raaskineet kieltää sukulaistenaviaan särkemästä sitä. Kupla meni, mutta autokuume jäi.